Vuorokausirytmi tuntuu palanneen takaisin normaalille tasolle, tänään heräsin tuttuun tapaan viideltä mentyäni eilen yhdeksän maissa nukkumaan. Meillä on tänään ohjelmassa reissu isän luo pikkupaikkakunnalle jolla kävin 10 vuotta koulukiusattuna koulua. Sitten muistan kun ekalla pitkällä jaksollani sairaalassa (silloin TYKSin ihanalla osastolla) ne lykkäsivät entisen koulukiusaajan huonekaverikseni ja voi jumalauta kun se tunnisti minut. Vietin tunnin verran käytävän pöydän alla vapisemassa kunnes joku hoitajista/lääkäreistä sai houkuteltua minut ulos ja syötettyä minulle diapameja. Sitten minut laitettiin kotilomalle viikonlopuksi siksi aikaa kun ne hoitivat sen kiusaajan muualle sieltä.
Mutta niin... Olisi tarkoitus mennä isän ja hänen vaimon kyydillä iltapäivällä ja tulla pikkuveljen ja hänen tyttöystävän kyydillä illalla takaisin. Niin ei tarvitsisi kai koiraakaan ottaa mukaan, vaikka kivahan sen olisi siellä pihalla olla - mutta ei sitä saisi sisälle viedä kuitenkaan sotkemaan paikkoja ja kaikki olisi niin hankalaa.
Mietin vielä tuota sairaalaa. Se oli ensimmäinen kerta kun sai ihan luvan kanssa olla hullu. Ihme että siellä, sehän oli vain avoin kriisiosasto, kun kapungin suljetullakin vielä kysyttiin että miksi käyttäydyn kuin hullu. No luulin että se kuului pakettiin! Jos ensimmäinen asia mitä tehdään on heitetään eristyskoppiin ja viedään kaikki vähänkin kova materiaali rintsikoita ja kihlasormusta myöten ja tuikataan piikillä rauhoittavaa, niin eikö siinä kokematon teini luule joutuneensa oikealle hullujenhuoneelle?
Olin siellä vielä monesti myöhemminkin, usemmiten M1-lähetteillä jotka purettiin kesken sen tarkkailuajan. En olisi varmaan koskaan saanut Sormusten Herraa luettua, ellen olisi kerran viettänyt siellä täyttä tarkkailuaikaa - mikä kertoo jotain periaatteessa jumaloimani kirjan tylsyydestä. Tai enhän minä sitä kirjaa jumaloi, henkilöt olivat kaksiulotteisia, kuin paperinukkeja, puhuivat kaikki samaan tyyliin eivätkä antaneet mitään tarttumapintaa. Klonkun ja Frodon tragediakin jäi perin pinnalliseksi. Siihen on vain tottunut leffat nähtyään että henkilöissäkin oli syvyyttä, ja miltei uskoo sitä kirjastakin, mutta illuusiohan se on.
Kai se sopii, Klonkun tarina, periaatteessa, hullujenhuoneen riuduttavaan ilmapiiriin. En saanut koskaan selvää, ketkä siellä olivat kroonikoita, kun olin aina niin sekaisin sinne joutuessani, kun taas avo-osastolla samat naamat vilkkuivat kerta kerran jälkeen (ja olen ollut siellä, sanotaanko, viitisentoista kertaa, ellen enemmän). Taisin sanoa jo, että nyt olen tehnyt kohta ennätyksen, kun en ole ollut siellä yli vuoteen.
Kello ei ole vielä kuutta, kun olen jo aloitellut punaviinillä. Lääkäri toi katkoa taas esiin viime käynnillä, mutta mitä minä siellä, kun en käytä kipulääkkeitä enkä ryyppää sekopäisesti, enkä halua juoda yhtään tämän vähempää. Eilen ja edellispäivänä en juonut juuri mitään. Nyt on taas hanapakkaus, huomasin vain että pitää katsoa missä lasiaan pitää, tämä uusi kone kun puhaltaa lämmintä ilmaa juuri siihen missä normaalisti pidän sitä.
Ehkä alan kirjoittaa taas hoitotarinaa. Tämä aamuhetki on sopivan rauhallinen siihen.
