Taisi olla taas molemmille melko rankkaa olla sosiaalinen koko illan. Tänään soittelivat poikaystävän kaverit ja pyytelivät Taiteiden Yöhön, mutta olin oikeastaan kiitollinen ettei tarvinnut mennä. En olisi uskonut tuntevani näin, mutta olen katkera kun hänellä on niin paljon kavereita. Ihmisiä joita tavata. Elämä. Minulla ei ole kuin alkoholi ja tietokone ja hiipuneet ystävyyssuhteet. Vieroitin itseäni kaikesta niin kovasti, en ajatellut että vielä joskus haluaisin elää. Exää on ikävä kaverina, nyt kun emme ole tavanneet ikuisuuksiin. Vaikka joskus se tapaaminen olikin vain sitä että myin aikaani saadakseni kipulääkkeitä. Nyt on toisin.

Tässä eräänä päivänä piknikillä Tuomiokirkkopuistossa itkin punaviinin voimin sitä miten tunnen olevani häkissä, kahlittu kotiin ja yhteen ihmiseen ja yksinäisyyteen ja itsenäisyyden menetykseen - haluaisin niin vain olla kuin ennen, lähteä yhtäkkiä oman mielen mukaan, käydä baareissa kirjoittamassa niinkuin silloin ennen ja tavata ihmisiä. Mutta minusta on tullut liian väsynyt siihenkin, on niin helppo olla koneella ja juoda vain, ei tarvitse vaivautua liikkumaan mihinkään, näyttämään miltään. Nytkin voisin kai lähteä jos haluaisin. Mutta mihin minä tästä haluan. Ehkä jos olisi teleportti...

Sosiaalisuus on kyllä tavallaan jäänyt päälle, ehkä nyt pitäisi roikkua jossain chatissa... Vieläköhän tämä uusi kone paiskaa ulos kun yrittää kirjautua, vai oliko vika vanhassa? Toisaalta se on taas sitä samaa paskaa, ei siellä mitään kunnon keskustelua saa aikaan. Ne kyttää kuvaa ja kyselee samoja. Ja valeidentiteetillä pitäisi itse aloittaa keskustelu mikä on nöyryyttävää ja usein turhaa. Huoh. Mieluummin menisin tottapuhuen sinne baariin.